Kappas

Onpahan unohtunut kirjoitella. Mitähän sitä kirjoittaisikaan, pitkän litanian siitä, miten väsyttää ja ahdistaa. Nyt kun tytön päiväkoti alkoi, niin iso taakka siirtyi harteilta. Ikävä kyllä, tuo tyttö on liian vaativa lapsi olemaan kotihoidossa.

Mä en usko enää pätkääkään niihin kauniisiin ajatuksiin, että erityinen lapsi annetaan vanhemmille, jotka sitä tarvitsevat ja ovat pystyväisiä hoitamaan. Hah! Miksi mulle sitten annettiin lapsi joka ylittää mun sietokykyni rajat päivittäin ja joka rimpuilee mun otteesta kerta toisensa jälkeen? Tuo lapsi on liikaa minulle, vaikka se rakkainta maailmassa onkin!

Ei pidä sekoittaa muutamaa asiaa; kykenemättömyyttä kasvattamaan lasta ja kykenemättömyyttä kasvattaa lasta oikein. Ja kyllähän mä tuota lasta rakastan! Rakastan niin että sydän halkeaa. Mutta se rakkaus ei pidä lasta kaidalla tiellä. Pitäisi olla keinot joilla se lapsi pysyisi tietyissä rajoissa.

Mutta koska mä rakastan lapsiani, niin mä myös osaan haudata ylpeyteni ja pyytää apua. Elokuussa lupasivat perheneuvolasta soitella ja voi kuinka mä sitä soittoa odotankaan!