Onpahan unohtunut kirjoitella. Mitähän sitä kirjoittaisikaan, pitkän litanian siitä, miten väsyttää ja ahdistaa. Nyt kun tytön päiväkoti alkoi, niin iso taakka siirtyi harteilta. Ikävä kyllä, tuo tyttö on liian vaativa lapsi olemaan kotihoidossa.
Mä en usko enää pätkääkään niihin kauniisiin ajatuksiin, että erityinen lapsi annetaan vanhemmille, jotka sitä tarvitsevat ja ovat pystyväisiä hoitamaan. Hah! Miksi mulle sitten annettiin lapsi joka ylittää mun sietokykyni rajat päivittäin ja joka rimpuilee mun otteesta kerta toisensa jälkeen? Tuo lapsi on liikaa minulle, vaikka se rakkainta maailmassa onkin!
Ei pidä sekoittaa muutamaa asiaa; kykenemättömyyttä kasvattamaan lasta ja kykenemättömyyttä kasvattaa lasta oikein. Ja kyllähän mä tuota lasta rakastan! Rakastan niin että sydän halkeaa. Mutta se rakkaus ei pidä lasta kaidalla tiellä. Pitäisi olla keinot joilla se lapsi pysyisi tietyissä rajoissa.
Mutta koska mä rakastan lapsiani, niin mä myös osaan haudata ylpeyteni ja pyytää apua. Elokuussa lupasivat perheneuvolasta soitella ja voi kuinka mä sitä soittoa odotankaan!
tiistai 10. elokuuta 2010
torstai 6. toukokuuta 2010
Juuri kun luulet olevasi pohjalla heittää joku sulle lapion.
soitto asuntotoimistoon paljasti koko karmeuden. 650 euroa rästivuokraa! Ja mä kun luulin olevani jo omillani, in my fucking dreams. No, nyt maksetaan sitten seuraavat puoli vuotta rästejä vaikka selkänahoista. Se asuntotoimiston nainen vielä kysyi: "Oletko varma, että sä sitten pärjäät, kun maksat tätä?" No en todellakaan ole, mutta pakkohan se on.
Selvennykseksi, mä en ole noiden rästien takana vaan mies. Mr.äM.
Päivä päivältä mä alan olla enemmän varma, että kyllä tää erikseen asuminen on ehkä parasta mitä meille on koskaan tapahtunut. Mustakin on alkanut löytyä taas sitä kuuluisaa luonnetta ja sisua. Nyt kun ei ole sitä toista peesaamassa joka välissä, niin asiat on pakko tehdä itse. Ja kuinka ihanaa onkaan huomata, että oikeesti pärjää! Heti jos M on täällä illan, niin huomaan että mieliala laskee, koska sitä automaattisesti laiskistuu ja antaa toisen tehdä kaiken.
Ehkä musta vielä tulee ehjä. ♥
Selvennykseksi, mä en ole noiden rästien takana vaan mies. Mr.äM.
Päivä päivältä mä alan olla enemmän varma, että kyllä tää erikseen asuminen on ehkä parasta mitä meille on koskaan tapahtunut. Mustakin on alkanut löytyä taas sitä kuuluisaa luonnetta ja sisua. Nyt kun ei ole sitä toista peesaamassa joka välissä, niin asiat on pakko tehdä itse. Ja kuinka ihanaa onkaan huomata, että oikeesti pärjää! Heti jos M on täällä illan, niin huomaan että mieliala laskee, koska sitä automaattisesti laiskistuu ja antaa toisen tehdä kaiken.
Ehkä musta vielä tulee ehjä. ♥
tiistai 20. huhtikuuta 2010
Nuku pikkuinen
Tää teksti tulee olemaan kopioitu toisaalta. Ei pysty kirjoittamaan oikeen kunnolla.
Meidän kallisarvoinen Sallikissa lähti eilen kissojen taivaaseen. :( Pikkunen tippui ikkunasta ja rikkoi jalkansa niin pahasti, ettei sitä ois enää ehkä saatu korjattua. Raskain päätös ikinä, mutta toivon mukaan paras. ♥
Kuinka kauan tätä raastavaa ikävää jatkuu? Okei, Salli lähti vasta eilen, mutta musta tuntuu että siitä ois ikuisuus ja siltikin vastahan Salli oli täällä meidän luona. :nyyh:
Tuntuu kuin joku raastaisi sydäntä irti. Aivan hirveä ikävä, joka vaan paisuu paisumistaan. Mikä meni vikaan, mitä mä oisin voinut tehdä toisin? No tiedänhän mitä mä oisin voinut tehdä toisin, nimittäin sulkea sen saatanan ikkunan. :nyyh: Mä kuulen kokoajan korvissani sen huudon, kun Sallin jalka meni rikki ja en edes tajunnut sen olevan meidän pikkunen. Salli, meidän superkissa, raahautui parvekkeen puolelle ja kiipesi vielä tänne kotiin, toiseen kerrokseen.
Toisen tassu oli aivan hajalla. Se heilui puolelta toiselle ja turposi silmissä siniseksi palloksi. Silti Salli ei valittanut, yritti höntti olla urhea ja kulkea ympäri asuntoa ja hypätä sohvalle. Automatka lääkäriin sai kuitenkin pienen kissan voimat loppumaan ja odotushuoneessa pikkunen ei jaksanut kiinnostua edes koirista tai toisista kissoista. Salli oli kuitenkin rauhallinen, antoi paijata ja suputella korvaan.
Mulla ei ole mitään käsitystä kauan me siellä lääkärin huoneessa oltiin. Lääkäri katsoi Sallin jalkaa ja sanoi, että on aivan selvää, ettei yhtään luuta ole ehjänä, mitä tehdään? Kun lääkäri alkoi luettelemaan leikkaushinnastoa ja totesi pelkän murtumaleikkauksen maksavan pelkiltään jo 700 euroa plus kaikki kontrollit ja muut, niin mä tiesin ettei toivoa ole. Joku viisas on sanonut että kaikkien eläinten elämät on ihan yhtä arvokkaita. Paskanmarjat sanon minä. Tai no, arvokkaita tosiaan. Jos mulla ois ollut pari tonnia ylimääräistä niin oisin hakenut pikkuselle vaikka kuun taivaalta! Ei kotikissalle ole kattavaa vakuutusta joka korvaa. Ei kai kellään normaalipalkkaisellakaan ole varaa tuommoisiin.
Tunsin, ja tunnen edelleenkin itseni petturiksi, kun mietin rahaa. Vaikkakin, mä hullu oisin todennäköisesti pistänyt murun leikkauspöydälle ellei lääkäri ois sanonut juuri niitä sanoja joita mä pelkäsinkin "Leikkauksesta huolimatta on todella mahdollista, että Sallin jalka ei koskaan parane." :nyyh: Niin kipeää kuin se olikin, niin tein päätöksen, että Salli saa vaipua ikiuneen. Halasin sylissä sitä pientä avutonta huumattua kissaa. Itku tuli, eikä ottanut loppuakseen. Lääkäri kysyi, että haluanko olla paikalla kun Salli saa viimeisen piikkinsä. Purskahdin taas itkuun ja lääkäri antoi aikaa miettiä. Totta kai mä haluan oll paikalla. Nyt mä en pikkusta hylkää.
Kohta lääkäri tuli piikkeineen. Silitin Sallia ja sanoin että kaikki on hyvin. Nopeasti piikki oli sisässä ja pienen hengitys pysähtyi. Kohta anturatkin oli valkoiset, asia johon en osannut edes varautua. Lääkäri kuunteli sydämen ja totesi, ettei mitään kuulu enää. Nostin velton kissan syliin ja rutistin kovasti. Mä en halua irroittaa. "Herää pieni ja ole taas kunnossa." Kohta oli kuitenkin pakko luopua pienestä ja käärin Sallin pyyhkeeseen. Kaveri, joka oli siis mukana, vei pikkusen autoon sillä aikaa kun mä hain laskun aivan hervottomasti itkien. Tuskin käsialasta saa edes selvää, kun kirjoitin nimeni papereihin. "Sallin parasta ajatellen päädyimme eutanasiaan. Otamme osaa suruunne." Niin luki papereissa, jotka vaivaantunut hoitsu löi mulle käteen.
Meidän kallisarvoinen Sallikissa lähti eilen kissojen taivaaseen. :( Pikkunen tippui ikkunasta ja rikkoi jalkansa niin pahasti, ettei sitä ois enää ehkä saatu korjattua. Raskain päätös ikinä, mutta toivon mukaan paras. ♥
Kuinka kauan tätä raastavaa ikävää jatkuu? Okei, Salli lähti vasta eilen, mutta musta tuntuu että siitä ois ikuisuus ja siltikin vastahan Salli oli täällä meidän luona. :nyyh:
Tuntuu kuin joku raastaisi sydäntä irti. Aivan hirveä ikävä, joka vaan paisuu paisumistaan. Mikä meni vikaan, mitä mä oisin voinut tehdä toisin? No tiedänhän mitä mä oisin voinut tehdä toisin, nimittäin sulkea sen saatanan ikkunan. :nyyh: Mä kuulen kokoajan korvissani sen huudon, kun Sallin jalka meni rikki ja en edes tajunnut sen olevan meidän pikkunen. Salli, meidän superkissa, raahautui parvekkeen puolelle ja kiipesi vielä tänne kotiin, toiseen kerrokseen.
Toisen tassu oli aivan hajalla. Se heilui puolelta toiselle ja turposi silmissä siniseksi palloksi. Silti Salli ei valittanut, yritti höntti olla urhea ja kulkea ympäri asuntoa ja hypätä sohvalle. Automatka lääkäriin sai kuitenkin pienen kissan voimat loppumaan ja odotushuoneessa pikkunen ei jaksanut kiinnostua edes koirista tai toisista kissoista. Salli oli kuitenkin rauhallinen, antoi paijata ja suputella korvaan.
Mulla ei ole mitään käsitystä kauan me siellä lääkärin huoneessa oltiin. Lääkäri katsoi Sallin jalkaa ja sanoi, että on aivan selvää, ettei yhtään luuta ole ehjänä, mitä tehdään? Kun lääkäri alkoi luettelemaan leikkaushinnastoa ja totesi pelkän murtumaleikkauksen maksavan pelkiltään jo 700 euroa plus kaikki kontrollit ja muut, niin mä tiesin ettei toivoa ole. Joku viisas on sanonut että kaikkien eläinten elämät on ihan yhtä arvokkaita. Paskanmarjat sanon minä. Tai no, arvokkaita tosiaan. Jos mulla ois ollut pari tonnia ylimääräistä niin oisin hakenut pikkuselle vaikka kuun taivaalta! Ei kotikissalle ole kattavaa vakuutusta joka korvaa. Ei kai kellään normaalipalkkaisellakaan ole varaa tuommoisiin.
Tunsin, ja tunnen edelleenkin itseni petturiksi, kun mietin rahaa. Vaikkakin, mä hullu oisin todennäköisesti pistänyt murun leikkauspöydälle ellei lääkäri ois sanonut juuri niitä sanoja joita mä pelkäsinkin "Leikkauksesta huolimatta on todella mahdollista, että Sallin jalka ei koskaan parane." :nyyh: Niin kipeää kuin se olikin, niin tein päätöksen, että Salli saa vaipua ikiuneen. Halasin sylissä sitä pientä avutonta huumattua kissaa. Itku tuli, eikä ottanut loppuakseen. Lääkäri kysyi, että haluanko olla paikalla kun Salli saa viimeisen piikkinsä. Purskahdin taas itkuun ja lääkäri antoi aikaa miettiä. Totta kai mä haluan oll paikalla. Nyt mä en pikkusta hylkää.
Kohta lääkäri tuli piikkeineen. Silitin Sallia ja sanoin että kaikki on hyvin. Nopeasti piikki oli sisässä ja pienen hengitys pysähtyi. Kohta anturatkin oli valkoiset, asia johon en osannut edes varautua. Lääkäri kuunteli sydämen ja totesi, ettei mitään kuulu enää. Nostin velton kissan syliin ja rutistin kovasti. Mä en halua irroittaa. "Herää pieni ja ole taas kunnossa." Kohta oli kuitenkin pakko luopua pienestä ja käärin Sallin pyyhkeeseen. Kaveri, joka oli siis mukana, vei pikkusen autoon sillä aikaa kun mä hain laskun aivan hervottomasti itkien. Tuskin käsialasta saa edes selvää, kun kirjoitin nimeni papereihin. "Sallin parasta ajatellen päädyimme eutanasiaan. Otamme osaa suruunne." Niin luki papereissa, jotka vaivaantunut hoitsu löi mulle käteen.
torstai 1. huhtikuuta 2010
Huono ihminen
Tää baseballs-ilmiö. Se tunkee jo korvistakin ulos! Ja eikös jotkut valopäät ole keksinyt täällä armaassa Suomen maassamme, että kopioidaan kopioita. Ewww... Noh, tältä se sitten kuulostaa. Auts.
Onko suomalaiset oikeesti niin huonolla itsetunnolla varustettu kansa, että mitään uutta ei keksitä, vaan kaikki pitää matkia? Sit on tämmösiä Ville Valoja ja Rasmuksen Laureja jotka menestyy maailmalla ja niistä tehdään vähintäänkin kuninkaita ja suojeluspyhimyksiä. Njäh.
Edelleen niiden runojen kaivelu mielessä. Mutta mutta. En taho tukkia tätä blogia niillä. Pitäiskö tehdä niille tohon rinnalle oma? Terveisin amatööri.
Onko suomalaiset oikeesti niin huonolla itsetunnolla varustettu kansa, että mitään uutta ei keksitä, vaan kaikki pitää matkia? Sit on tämmösiä Ville Valoja ja Rasmuksen Laureja jotka menestyy maailmalla ja niistä tehdään vähintäänkin kuninkaita ja suojeluspyhimyksiä. Njäh.
Edelleen niiden runojen kaivelu mielessä. Mutta mutta. En taho tukkia tätä blogia niillä. Pitäiskö tehdä niille tohon rinnalle oma? Terveisin amatööri.
keskiviikko 31. maaliskuuta 2010
Aloituslaulu
Jospa sitä alottaisi tämmöisen minkälie blogin tapaisen. Edellinen katosi jonnekkin bittiavaruuteen kun en jaksanut siihen loppupeleissä sitten keskittyä. Joitain omia runoja siellä oli, pitäis varmaan kaivella ne sieltä ja lisäillä tänne. :) Rakkausrunot.fi:ssäkin olisi jotain mun iiikivanhoja sepustuksia, varmaan ois hyvä niitäkin kaivella ja muistella.
Jaa niin. Hei! Minä olen Maiju. Mä olen 2 ihanaisen lapsen äiti Kanta-Hämeestä. Mun perheeseen siis kuuluu Saana 4 vuotta ja vuoden ikäinen Sisu. On tuo mieskin tuossa vielä, mutta se on omaan asuntoon muuttamassa. Ystäviä ainakin, jos ei muuta, tullaan olemaan siltikin. Siitähän tää ajatus lähtikin. Isot muutokset ei ole koskaan olleet mun vahvinta alaani ja oisikin ehkä paikallaan jäsennellä ajatuksia johonkin. Ja onhan näitä sitten kiva joskus lueskella. Tai sit ei...
Jotain vielä minusta. Mä rakastan laulamista. Ainakin toistaiseksi se on kyllä jäänyt vaan karaoken tasolle, mutta ehkä joskus, ehkä joskus... Tosi harvoin saan myös ispiksiä piirtää tai kirjoitella runoja. Siihen ne mun harrastukseni sitten jääkin. Todella aikaansaava ja uuttera ihminen, eikös?
Mä en ole mikään Agricola tai Aleksis, mutta ehkä joku näitä mun ajatuspierujani jaksaa lueskella. Tämänkin tekstin aikana on tullut ajatus- ja muita katkoksia jo muutama kymmen, joten siitä syystä teksti ei ehkä ole aina kaikkein järkeenkäypää.
Asiaan. Ehkä pohjimmaisin syy tän blogin pitämiseen on mun matkani diagnoosiin. Olen siis jo ehkä lapsuudesta saakka kärsinyt erilaisista mielenmyllerryksistä. Eikä tuurijuoppo isä tai toisinaan elämäänsä kyllästynyt äiti sitä ainakaan helpommaksi ole aina tehnyt. Koulukiusattukin olen ollut koko kouluhistoriani.
Mut on diagnosoitu vakavasti masentuneeksi, synnytyksen jälkeiseen masennukseen, bipolaarihäiriöön joka ei ollutkaan bipolaarihäiriö, vaan määrittämätön mielialahäiriö. Nyt olen käymässä läpi neuropsykiatriset tutkimukset, joissa etsitään tarkkaavaisuushäiriöitä. Eww, itsekkin niin pihalla tästä kaikesta...
Tärkeintä ja samalla vaikeinta tässä on se taiteilu "hulluuden" ja "tervejärkisyyden" rajalla. Lasten takia on pakko pysyä pinnalla. Ja lapset ne onkin varmasti ainut asia joka mua pitää mukana elämäntyngässä. Ilman niitä tuskin ois muakaan. Varmastikkaan meillä ei kyllä mennä kaikkien normien mukaan, mutta ainakin ollaan vielä hengissä ja ei nuo lapset ainakaan vielä kovin pahasti vinksahtaneilta vaikuta. Asiaan varmaan vaikuttaa sekin, että mulla on tapana puhua näistäkin asioista suoraan, eikä tehdä niistä peikkoa. Lapsen ehdoin tietty. Turhapa se 4 vuotiaalle on selittää mitään mistään epävakaasta persoonallisuudesta. Mulla on unitauti. Se pistää äidin kovin väsyneeksi ja kun äiti on väsynyt niin äiti saattaa silloin olla myös kiukkuinen. Mutta se ei ikinä, koskaan ole lapsien vika. Ja lapsilla on myös lupa sanoa äidille, jos äiti tuntuu menevän liian pitkälle.
***
Mut hei. Se on kevät.
Jaa niin. Hei! Minä olen Maiju. Mä olen 2 ihanaisen lapsen äiti Kanta-Hämeestä. Mun perheeseen siis kuuluu Saana 4 vuotta ja vuoden ikäinen Sisu. On tuo mieskin tuossa vielä, mutta se on omaan asuntoon muuttamassa. Ystäviä ainakin, jos ei muuta, tullaan olemaan siltikin. Siitähän tää ajatus lähtikin. Isot muutokset ei ole koskaan olleet mun vahvinta alaani ja oisikin ehkä paikallaan jäsennellä ajatuksia johonkin. Ja onhan näitä sitten kiva joskus lueskella. Tai sit ei...
Jotain vielä minusta. Mä rakastan laulamista. Ainakin toistaiseksi se on kyllä jäänyt vaan karaoken tasolle, mutta ehkä joskus, ehkä joskus... Tosi harvoin saan myös ispiksiä piirtää tai kirjoitella runoja. Siihen ne mun harrastukseni sitten jääkin. Todella aikaansaava ja uuttera ihminen, eikös?
Mä en ole mikään Agricola tai Aleksis, mutta ehkä joku näitä mun ajatuspierujani jaksaa lueskella. Tämänkin tekstin aikana on tullut ajatus- ja muita katkoksia jo muutama kymmen, joten siitä syystä teksti ei ehkä ole aina kaikkein järkeenkäypää.
Asiaan. Ehkä pohjimmaisin syy tän blogin pitämiseen on mun matkani diagnoosiin. Olen siis jo ehkä lapsuudesta saakka kärsinyt erilaisista mielenmyllerryksistä. Eikä tuurijuoppo isä tai toisinaan elämäänsä kyllästynyt äiti sitä ainakaan helpommaksi ole aina tehnyt. Koulukiusattukin olen ollut koko kouluhistoriani.
Mut on diagnosoitu vakavasti masentuneeksi, synnytyksen jälkeiseen masennukseen, bipolaarihäiriöön joka ei ollutkaan bipolaarihäiriö, vaan määrittämätön mielialahäiriö. Nyt olen käymässä läpi neuropsykiatriset tutkimukset, joissa etsitään tarkkaavaisuushäiriöitä. Eww, itsekkin niin pihalla tästä kaikesta...
Tärkeintä ja samalla vaikeinta tässä on se taiteilu "hulluuden" ja "tervejärkisyyden" rajalla. Lasten takia on pakko pysyä pinnalla. Ja lapset ne onkin varmasti ainut asia joka mua pitää mukana elämäntyngässä. Ilman niitä tuskin ois muakaan. Varmastikkaan meillä ei kyllä mennä kaikkien normien mukaan, mutta ainakin ollaan vielä hengissä ja ei nuo lapset ainakaan vielä kovin pahasti vinksahtaneilta vaikuta. Asiaan varmaan vaikuttaa sekin, että mulla on tapana puhua näistäkin asioista suoraan, eikä tehdä niistä peikkoa. Lapsen ehdoin tietty. Turhapa se 4 vuotiaalle on selittää mitään mistään epävakaasta persoonallisuudesta. Mulla on unitauti. Se pistää äidin kovin väsyneeksi ja kun äiti on väsynyt niin äiti saattaa silloin olla myös kiukkuinen. Mutta se ei ikinä, koskaan ole lapsien vika. Ja lapsilla on myös lupa sanoa äidille, jos äiti tuntuu menevän liian pitkälle.
***
Mut hei. Se on kevät.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
