Jospa sitä alottaisi tämmöisen minkälie blogin tapaisen. Edellinen katosi jonnekkin bittiavaruuteen kun en jaksanut siihen loppupeleissä sitten keskittyä. Joitain omia runoja siellä oli, pitäis varmaan kaivella ne sieltä ja lisäillä tänne. :) Rakkausrunot.fi:ssäkin olisi jotain mun iiikivanhoja sepustuksia, varmaan ois hyvä niitäkin kaivella ja muistella.
Jaa niin. Hei! Minä olen Maiju. Mä olen 2 ihanaisen lapsen äiti Kanta-Hämeestä. Mun perheeseen siis kuuluu Saana 4 vuotta ja vuoden ikäinen Sisu. On tuo mieskin tuossa vielä, mutta se on omaan asuntoon muuttamassa. Ystäviä ainakin, jos ei muuta, tullaan olemaan siltikin. Siitähän tää ajatus lähtikin. Isot muutokset ei ole koskaan olleet mun vahvinta alaani ja oisikin ehkä paikallaan jäsennellä ajatuksia johonkin. Ja onhan näitä sitten kiva joskus lueskella. Tai sit ei...
Jotain vielä minusta. Mä rakastan laulamista. Ainakin toistaiseksi se on kyllä jäänyt vaan karaoken tasolle, mutta ehkä joskus, ehkä joskus... Tosi harvoin saan myös ispiksiä piirtää tai kirjoitella runoja. Siihen ne mun harrastukseni sitten jääkin. Todella aikaansaava ja uuttera ihminen, eikös?
Mä en ole mikään Agricola tai Aleksis, mutta ehkä joku näitä mun ajatuspierujani jaksaa lueskella. Tämänkin tekstin aikana on tullut ajatus- ja muita katkoksia jo muutama kymmen, joten siitä syystä teksti ei ehkä ole aina kaikkein järkeenkäypää.
Asiaan. Ehkä pohjimmaisin syy tän blogin pitämiseen on mun matkani diagnoosiin. Olen siis jo ehkä lapsuudesta saakka kärsinyt erilaisista mielenmyllerryksistä. Eikä tuurijuoppo isä tai toisinaan elämäänsä kyllästynyt äiti sitä ainakaan helpommaksi ole aina tehnyt. Koulukiusattukin olen ollut koko kouluhistoriani.
Mut on diagnosoitu vakavasti masentuneeksi, synnytyksen jälkeiseen masennukseen, bipolaarihäiriöön joka ei ollutkaan bipolaarihäiriö, vaan määrittämätön mielialahäiriö. Nyt olen käymässä läpi neuropsykiatriset tutkimukset, joissa etsitään tarkkaavaisuushäiriöitä. Eww, itsekkin niin pihalla tästä kaikesta...
Tärkeintä ja samalla vaikeinta tässä on se taiteilu "hulluuden" ja "tervejärkisyyden" rajalla. Lasten takia on pakko pysyä pinnalla. Ja lapset ne onkin varmasti ainut asia joka mua pitää mukana elämäntyngässä. Ilman niitä tuskin ois muakaan. Varmastikkaan meillä ei kyllä mennä kaikkien normien mukaan, mutta ainakin ollaan vielä hengissä ja ei nuo lapset ainakaan vielä kovin pahasti vinksahtaneilta vaikuta. Asiaan varmaan vaikuttaa sekin, että mulla on tapana puhua näistäkin asioista suoraan, eikä tehdä niistä peikkoa. Lapsen ehdoin tietty. Turhapa se 4 vuotiaalle on selittää mitään mistään epävakaasta persoonallisuudesta. Mulla on unitauti. Se pistää äidin kovin väsyneeksi ja kun äiti on väsynyt niin äiti saattaa silloin olla myös kiukkuinen. Mutta se ei ikinä, koskaan ole lapsien vika. Ja lapsilla on myös lupa sanoa äidille, jos äiti tuntuu menevän liian pitkälle.
***
Mut hei. Se on kevät.
Jaa niin. Hei! Minä olen Maiju. Mä olen 2 ihanaisen lapsen äiti Kanta-Hämeestä. Mun perheeseen siis kuuluu Saana 4 vuotta ja vuoden ikäinen Sisu. On tuo mieskin tuossa vielä, mutta se on omaan asuntoon muuttamassa. Ystäviä ainakin, jos ei muuta, tullaan olemaan siltikin. Siitähän tää ajatus lähtikin. Isot muutokset ei ole koskaan olleet mun vahvinta alaani ja oisikin ehkä paikallaan jäsennellä ajatuksia johonkin. Ja onhan näitä sitten kiva joskus lueskella. Tai sit ei...
Jotain vielä minusta. Mä rakastan laulamista. Ainakin toistaiseksi se on kyllä jäänyt vaan karaoken tasolle, mutta ehkä joskus, ehkä joskus... Tosi harvoin saan myös ispiksiä piirtää tai kirjoitella runoja. Siihen ne mun harrastukseni sitten jääkin. Todella aikaansaava ja uuttera ihminen, eikös?
Mä en ole mikään Agricola tai Aleksis, mutta ehkä joku näitä mun ajatuspierujani jaksaa lueskella. Tämänkin tekstin aikana on tullut ajatus- ja muita katkoksia jo muutama kymmen, joten siitä syystä teksti ei ehkä ole aina kaikkein järkeenkäypää.
Asiaan. Ehkä pohjimmaisin syy tän blogin pitämiseen on mun matkani diagnoosiin. Olen siis jo ehkä lapsuudesta saakka kärsinyt erilaisista mielenmyllerryksistä. Eikä tuurijuoppo isä tai toisinaan elämäänsä kyllästynyt äiti sitä ainakaan helpommaksi ole aina tehnyt. Koulukiusattukin olen ollut koko kouluhistoriani.
Mut on diagnosoitu vakavasti masentuneeksi, synnytyksen jälkeiseen masennukseen, bipolaarihäiriöön joka ei ollutkaan bipolaarihäiriö, vaan määrittämätön mielialahäiriö. Nyt olen käymässä läpi neuropsykiatriset tutkimukset, joissa etsitään tarkkaavaisuushäiriöitä. Eww, itsekkin niin pihalla tästä kaikesta...
Tärkeintä ja samalla vaikeinta tässä on se taiteilu "hulluuden" ja "tervejärkisyyden" rajalla. Lasten takia on pakko pysyä pinnalla. Ja lapset ne onkin varmasti ainut asia joka mua pitää mukana elämäntyngässä. Ilman niitä tuskin ois muakaan. Varmastikkaan meillä ei kyllä mennä kaikkien normien mukaan, mutta ainakin ollaan vielä hengissä ja ei nuo lapset ainakaan vielä kovin pahasti vinksahtaneilta vaikuta. Asiaan varmaan vaikuttaa sekin, että mulla on tapana puhua näistäkin asioista suoraan, eikä tehdä niistä peikkoa. Lapsen ehdoin tietty. Turhapa se 4 vuotiaalle on selittää mitään mistään epävakaasta persoonallisuudesta. Mulla on unitauti. Se pistää äidin kovin väsyneeksi ja kun äiti on väsynyt niin äiti saattaa silloin olla myös kiukkuinen. Mutta se ei ikinä, koskaan ole lapsien vika. Ja lapsilla on myös lupa sanoa äidille, jos äiti tuntuu menevän liian pitkälle.
***
Mut hei. Se on kevät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti